Saska Saarikoski nosti kolumnissaan "Kaksi halukasta aikuista" (HS 15.2.2011) esille kiinnostavia kysymyksiä seksuaalikäyttäytymisen juridisoitumisesta. Hän käsitteli tekstissään Julian Assangen saamia raiskaussyytteitä sekä piirrettyjen seksifantasioiden kriminalisoimista. Otan tässä käsittelyyn vain ensimmäisen tapauksen ja palaan myöhemmin seksifantasioiden pariin.
Ruotsin rikoslaki mahdollistaa rikossyytteen nostamisen seksistä ilman kondomia, mikäli kumppani on vaatinut kondomia käytettävän. Lakipykälässä ei sinänsä ole mitään kovin omituista, sillä kondomin käytöstä luistamisella altistaa toisen, erityisesti naisen, tietyille riskeille. Omituista sen sijaan on teosta keskusteleminen raiskauksena.
Assangen tapauksessa omituisuus nousee askeleen korkeammalle, sillä Assangen kumppaneista kumpikaan ei ole kieltäytynyt seksistä hänen kanssaan - ei edes siinä vaiheessa kun kondomin puuttuminen on todettu. Tämä seikka vie koko tapauksen pois rikoksen alueelta ihmisten välisten vuorovaikusongelmien harmaalle alueelle.
Saarikosken tärkein huomio on se, että harmaan alueen juridisoiminen johtaa pahimmillaan yhteiskunnalliseen paranoiaan siitä, mikä on sallittua ja mikä kiellettyä. Kun sosiaalisia kömmähdyksiä, väärinymmärryksiä ja morkkiksia aletaan puimaan oikeusistuimissa, voi käydä niin kuin Saarikoski toteaa: "melkein mikään ei ole sallittua".
Feministisiä kommentaattoreita on ärsyttänyt huomattavasti Saarikosken retoriikka, jossa hän nostaa esille seksisuhteissa esiintyviä varsin tuttuja asetelmia. Puhe luolamiehistä ja kondomitta naimisen autuudesta ärsyttää sekä Tulvan Moilasta ja Veera Hidas-Elinaa. Moilanen ottaa esille olennaisen kysymyksen "ein" sanomisen vaikeudesta, mutta Hidas-Elina vierii sivuraiteelle ja ryhtyy paasaamaan raiskauksien kauheudesta ja juristien kirkasotsaisuudesta.
Kyse ei ole lainkaan siitä, etteikö raiskauksen kauheutta tunnustettaisi tai etteikö niitä haluttaisi vähentää, vaan siitä, että raiskaus pitää määritellä selkeästi eettisin perustein. Silloin ydinkäsitteenä on suostumuksen antaminen. Suostumusta ei kuitenkaan tarvitse vääntää rautalangasta, vaan mukana puuhaaminen riittää ilmaisemaan sen.
Saarikosken kolumnissaan esittämä ajatus "seksuaalisen pelin normaaleista siirroista" tarkoittaa käsittääkseni sitä, että tyypillisissä seksijutuissa saatetaan himon vallassa tehdä kaikenlaista, mikä ei ole jälkeenpäin ajatellen järkevää tai huomaavaista. Tilanteen viedessä mukanaan on myös helppo suostua sellaisiin toimintatapoihin, joita ei valitsisi, jos saisi harkita asiaa kaikessa rauhassa. Tämä on juuri sitä harmaata aluetta, josta koko asiassa on kyse.
Huono seksi, morkkis, katumus tai jälkiviisaus eivät kuitenkaan riitä rikoksen tai vääryyden tunnusmerkeiksi, mikäli henkilö on alun perin suostunut touhuun. Erilaiset harmaan alueen sosiaaliset hiertotilanteet pitäisikin ensisijaisesti pyrkiä ratkaisemaan välittömin vuorovaikutuskeinoin, ei viemällä asiaa syyttäjän selvitettäväksi.
Eli jos toinen pyrkii lipevästi luistamaan kondomin käytöstä, hänen kumppaninsa pitäisi antaa tälle vakavat nuhteet ja tehdä selväksi, ettei hyväksy sellaista käytöstä. Jos taas antaa asian mennä olankohautuksella ja tulee myöhemmin katumapäälle, voi silloinkin ilmoittaa kumppanilleen omista tunteistaan ja nostaa asian keskusteluun. Ainakin itse kannattaa ottaa opiksi ja toimia seuraavalla kerralla toisin.
Seksisuhteiden juridisoimisen sijaan olisi tärkeää painottaa välitöntä vuorovaikutusta, oman tahdon ilmaisemista ja vastuun ottamista omista valinnoista. Juridiikka astuu peliin vasta silloin, kun toisen kieltäytyminen sivuutetaan kylmästi. Muissa tapauksissa juristin ottaminen vuoteeseen Hidas-Elinan mukaan "kaikkien oikeuksia valvomaan" on kuolinisku spontaaniudelle ja intohimolle.
