Naisjärjestöt naisia vastaan - seksityön kieltämistä vängätään taas

Naisjärjestöjen keskusliitto julisti marraskuun lopussa, että seksin ostaminen pitäisi kieltää Suomessa ihmiskaupan kitkemiseksi. Tässä ei ole mitään uutta, sillä konservatiiviset feministit ovat esittäneet vastaavaa jo ainakin kaksi vuosikymmentä. Myöskään argumentit eivät ole muuttuneet vuosikymmenten kuluessa: ihmiskaupalla ratsastetaan edelleen, ja se sekoitetaan tahallaan seksityöhön pyrkimyksenä lietsoa mahdollisimman paljon moralistista närkästystä.

Onneksi näiden järjestöjen misinformaatiostrategia ei ole toiminut Suomessa. Seksityötä tekevät ihmiset ja heidän tukenaan toimivat liittolaiset ovat muistuttaneet yhtä kauan kuin keskustelua on käyty, että seksityö ja ihmiskauppa ovat eri ilmiöitä. Niitä ei saa sekoittaa toisiinsa.

Naisjärjestöjen keskusliittoon kuuluu 60 järjestöä, mm. puolueiden naisjärjestöjä ja erilaisia naiserityisten kysymysten parissa työkenteleviä järjestöjä. On erikoista, että näin kirjava joukko toimijoita on valjastettu seksuaalikielteisen ja seksuaalioikeusvastaisen kieltolakiagendan taakse. En usko, että järjestöistä kaikki ovat samalla kannalla, joten olisi kiinnostavaa tietää, millaisella prosessilla julkilausuma on muodostettu.

Ei yllätä, että Naisjärjestöjen keskusliiton puheenjohtajana häärii Eva Biaudet, joka on tunnettu konservatiivinen feministi ja seksin ostokiellon puolestapuhuja. Häntä voi pitää seksityöntekijöiden ykkösvihollisena Suomessa.

On surullista, että konservatiivisen feminismin piirissä on yhä valtavasti kannatusta seksuaalikielteiselle agendalle, joka vetää mattoa seksityötä tekevien naisten alta. Konservatiivifeministit tekevät hämmästyttävän silmänkääntötempun, kun he ohittavat seksityöntekijöiden ihmisoikeudet ja vaativat seksityön kieltoa naisten ihmisoikeuksiin vetoamalla.

Lisäksi Naisjärjestöjen keskusliitto tulkitsee omissa arvoissaan mainittuja yhdenvertaisuusperiaatteita ja naisten edun ajamista varsin tunkkaisesti, jos niihin ei mahdu seksityötä tekevien naisten asema ja oikeudet. Naisjärjestöjen solidaarisuus naisia kohtaan näyttää olevan myrkyllistä.

Naisten etuun ja oikeuksiin kuuluu ensisijaisesti seksuaalinen itsemääräämisoikeus. Sitä ei voi kyseenalaistaa ihmiskaupan kitkemisen perusteella, sillä ihmiskauppaan on mahdollista puuttua monenlaisilla tavoilla ja toimenpiteillä, jotka eivät edellytä seksityötä tekevien naisten seksuaalisen autonomian loukkaamista.

Naisjärjestöt eivät kunnioita naisten seksuaalista autonomiaa siinä määrin, että niiden asiantuntijat tekisivät tarvittavan analyysin asian selvittämisesti. Niiden hinku kitkeä kaupallinen seksi maailmasta on niin suuri, että naisten äänet, ihmisoikeudet ja kaikenlainen muu pikku turhake jää sen jalkoihin.  Kun huoruuden synti on kitkettävä, ei naisten vikinät paljoa paina.

Onneksi feminismi ei nykyaikana ole pelkästään konservatiivisten ja seksuaalikielteisten naisjärjestöjen ummehtunutta politiikkaa. Nuoremman polven feminismissä on aivan päinvastaisia virtauksia: seksipositiivinen ja inklusiivinen feminismi näkee seksityötä tekevät naiset ja heidän intressinsä yhtä arvokkaina kuin muidenkin naisten. Seksistä ei tehdä ongelmaa, vaan seksuaalisuuden moninaiset toteuttamistavat nähdään osana feminististä yhteiskunnallista agendaa.

Seksipositiivisessa ajattelussa seksuaalikulttuuriin eri puoliin suhtaudutaan lähtökohtaisesti myönteisesti. Toki seksuaalikulttuurissa on ongelmia, mutta ongelmista puhuminen ei oikeuta kieltoja, voimakeinoja tai sortavia toimenpiteitä, vaan pikemminkin niitä pyritään ratkaisemaan kehittämällä seksuaalikulttuuria paremmaksi positiivisin keinoin kuten keskustelulla, valistuksella ja kasvatuksella.

Suostumusta koskeva aktivismi, seksipositiiviset queerit tilat, eroottisten taitojen kehittäminen työpajoilla ja radikaali inklusiivisuus ovat hyviä esimerkkejä myönteisen näkökulman voimasta. Seksityön ja pornon eri muodot nähdään mahdollisuuksina seksipositiivisen agendan sekä seksuaalisuuden moninaisuuden esiin tuomiselle.

Feminismi on perinteisesti ollut radikaali kulttuurinen muutosvoima, joka on tehnyt valtavasti hyvää tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden kehitykselle. Seksityötä tekeviltä naisilta mattoa alta vetävät naisjärjestöt ovat vuosien aikana muuttuneet omaan jähmeyteensä tukehtuviksi systeemin rattaiksi. Kun ei ole enää kykyä uudistua ja elää ajassa, niin pillusymbolit ja maiharitakit alkavat vaihtua sovinnaisiin jakkupukuihin ja konservatiivis-korrektiin narinaan. Se on ihan paskaa.

Jos naisten oikeudet, seksuaalioikeudet ja yhdenvertaisuus oikeasti kiinnostavat, on korkein aika sanoutua irti Naisjärjestöjen keskusliiton kaltaisten ummehtuneiden ankeuttajien toiminnasta ja kääntyä nuoremman polven seksipositiivisen feminismin puoleen.

Mitä meidän pitäisi oppia Silkkitien tapauksesta

Silkkitie oli darknetin merkittävin päihteiden ja dopingin kauppapaikka Suomessa ennen poliisin ratsiaa. Asiasta on ratsian jälkeen kirjoiteltu niin voitonriemuisesti, hämmästellen kuin kauhistellenkin. Jutuissa muistutellaan etusormi vipattaen huumeiden kataluudesta ja anonymiteetin harhasta.

Tärkein oppi Silkkitie-tapauksesta liittyy kuitenkin kauhistelun sijaan sen käyttäjäkuntaan. Valtaosa käyttäjistä oli poliisille tuntemattomia ihmisiä, nk. tavallisia kansalaisia. Tämä on tärkeä viesti, joka kertoo kieltolaille perustuvan huumepolitiikan epäonnistumisesta ja siitä, että stereotyyppinen kuva rappiolla olevista vaarallisista huumerikollisista on pitkälti roskaa (minkä toki kaikki alan tutkimusta ja keskustelua seuraavat jo tietävät).

Erilaisia päihteitä käytetään mitä erilaisimmista syistä: kivun ja stressin lievitykseen, tajunnan laajentamiseen, spirituaalisten kokemusten etsimiseen, rentoutumiseen ja hyvään fiilikseen, seurassa nautiskeluun ja niin edelleen. Dopingaineetkin ovat ongelma vain kilpaurheilun näkökulmasta; harrastajan pitäisi saada kehittää kehoaan haluamillaan keinoilla. Minkään näistä ei pitäisi olla rikollista.

Se, että tavallinen posse käyttää erilaisia kemikaaleja kehonsa, psyykensä ja olonsa muovaamiseen, ei ole eettisesti kiellettävää, eikä edes arveluttavaa. Suurin osa aineista ja menetelmistä olisi yhteiskunnallekin ihan ok, jos lääkäri olisi ne määrännyt. Jyrkkä jako laillisen ja laittoman käytön välillä on täysin keinotekoinen.

Silkkitien tapaus kertoo, että ihmiset ovat valmiita uhmaamaan typerää lainsäädäntöä omien yksilöllisten valintojensa ja tarpeidensa vuoksi. Tämä pitää lukea viestinä, joka tukee päihteitä koskevan lainsäädännön purkamista ja dekriminalisaatiota, ei minään keskenkasvuisena vahingonilona, jossa riemuitaan "pahojen huumerikollisten" narauttamisesta. Suurin osa kiinni jääneistä on tavallisia ihmisiä. He ovat näköalattoman ja kehnon päihdepolitiikan uhreja.

Huumekeskustelusta unohtuvat liberaalin oikeusvaltion lähtökohdat

Tarjosin Hesarille vieraskynäpalstalle tekstiä huumekeskustelusta. Eivät olleet kiinnostuneita, joten julkaisen tekstin täällä. Olen tutkinut liberaalia etiikkaa, oikeusfilosofiaa ja länsimaisen oikeusvaltion mallia eri tavoin jo 20 vuotta, enkä tämä aikana ole löytänyt tiukkoja, eettisesti ja oikeusfilosofisesti päteviä perusteita sille, että jotkut päihteet ovat ankarasti kiellettyjä ja toisia myydään avoimesti lähikaupassa.

Edustan yksilönvapautta korostavaa näkökulmaa tässäkin asiassa ja haluaisin nähdä oikeasti avoimen yhteiskunnan, jossa yksilö saa itse valita omat päihtensä ja ottaa myös vastuun niiden käytöstä - sulkematta pois vahvaa apua ja tukea niille, joille päihteistä tulee ongelma tavalla tai toisella. Yksilön vastuuta korostava lähestymistapa voi joidenkin maiden tapausten mukaan jopa lisätä vastuullista käyttöä ja vähentää ongelmia. Huumesota ja kieltolakiroska eivät toimi, on aika edetä johdonmukaisesti vapauden suuntaan poispäin holhousvaltiosta.

***

Maisemaa on mahdotonta nähdä koko komeudessaan, jos sitä katselee putken läpi. Huumeita koskeva yhteiskunnallinen keskustelu Suomessa on samanlaista: se junnaa rikoksen ympärillä hukaten yhteiskunnallisen perspektiivin. Vastaava kuvio nähtiin, kun tilaisuus laajalle alkoholipoliittiselle keskustelulle valui sormien välistä poliitikkojen vatuloidessa prosentin kymmenysten kanssa.

Kannabiksen käytön rangaistavuudesta keskusteleminen on näpertelyä tilanteessa, jossa kieltolaille perustuva huumepolitiikka on kansainvälisesti lopullisessa kriisissä. Huumesodan etulinjassa olleet maat ovat todenneet jo vuosia sitten sodan hävityksi ja sen oikeutuksen valheelliseksi. Uusia ratkaisumalleja etsitään kuumeisesti huumeiden käytön dekriminalisoinnista ja levittämisen laillistamisesta.

Poliittisten kysymysten keskellä on hyvä pysähtyä miettimään myös lainsäädännön tarkoitusta. Liberaalissa oikeusvaltiossa lainsäädännön tulisi olla eettisesti perusteltua ja koherenttia eli sisäisesti ristiriidatonta. Rikoslain tulee kieltää teot, jotka vahingoittavat toisia ihmisiä tai loukkaavat heidän perusoikeuksiaan. Lainsäädännön tehtävä ei ole puuttua siihen, millaista elämää kansalaisten tulisi elää, vaan elämäntavan ja arvojen valinta kuuluu jokaiselle yksilölle itselleen.

Huumelainsäädäntö ei täytä yllä olevia kriteereitä mitenkään. Se määrittelee osan päihteistä sallituiksi (esim. tupakka ja alkoholi) ja osan kielletyiksi (esim. kannabis ja lsd) ilman kelvollista evidenssiperustaa. Se vaikeuttaa aineiden saatavuutta, tutkimusta, tuotekehittelyä ja haittojen vähentämistä. Tästä johtuen myös huumeita koskeva keskustelu on rajoittunutta ja asiallisen tiedon saaminen on tarpeettoman hankalaa. Taustalla on kulttuurinen kaksinaismoralismi, jonka vuoksi perinteisesti suosittuja päihteitä tarkastellaan täysin eri kriteereillä kuin muita aineita.

Huumeet kieltävä laki puuttuu yksilön vapauteen ilman päteviä eettisiä perusteita. Se on moralistista lainsäädäntöä, jossa raittiin elämäntavan ihanne asetetaan yksilön päätösvaltaa korkeampaan asemaan. Toisin sanoen laki estää yksilöä tekemästä informoituja valintoja hänelle sopivista päihteistä ja niiden turvallisesta käytöstä. Pitäisi olla yksilön vallassa päättää, haluaako hän ottaa oluen vai polttaa jointin. Tällaiset päätökset eivät kuulu valtiolle.

Jotta jokin toiminta voitaisiin määritellä rikokseksi perustellulla ja oikeutetulla tavalla, on osoitettava, että siitä on vääjäämättömästi vahinkoa muille ihmisille. Huumeita on täysin mahdollista käyttää, levittää ja tuottaa ilman, että siitä on vahinkoa muille. Tästä yksinkertaisesta syystä niihin kohdistuvat kriminalisoinnit ovat perusteettomia ja moralistisia, kuten sadattuhannet Suomessa illanvietoissaan kannabissätkän polttaneet ihmiset tietävät. On absurdia väittää kaikkia rikollisiksi.

Kun huumelainsäädäntöä verrataan muille elämän osa-alueille, kuten uskonnonvapauteen tai ruokapolitiikkaan, niin vastaava laki tarkoittaisi käytännössä sitä, että vain yhden uskonnon harjoittaminen olisi sallittua, tai että kaupasta saisi ostaa vain salmiakkia, sillä kaikki muut karkit olisivat kiellettyjä. Kuulostaako mielivaltaiselta ja epäreilulta? Kuulostaa varmasti, koska juuri sellaista moralistinen lainsäädäntö on. Siksi sitä pidetään oikeusfilosofiassa yleisesti kelvottomana.

Taustalla on vanhanaikainen fantasia valtion koulimasta ihannekansalaisesta. Se soveltuu heikosti nykyaikaiseen ihmiskäsitykseen, jossa yksilö pyrkii itse tasapainottamaan hyvän elämän pyrkimyksensä ja velvollisuutensa kansalaisena. Hyvän elämän koko kirjoon sisältyvät kehon hallinnointi, psykotekniikat ja vapaa-aika, joiden yhteydessä käytetään vireyttä, mielialaa, tajunnantilaa ja rentoutumista sääteleviä aineita - osaa lääkärin määrääminä, osaa itselääkintänä ja osaa viihdekäytössä.

Grammojen ja prosenttien sijaan huumekeskustelun pitäisi suuntautua terävästi liberaalin oikeusvaltion ydinkysymyksiin. Tarvitsemme keskustelua yksilönvapaudesta, nykyaikaisesta ihmiskuvasta, eettisesti perustelluista rajoista sekä progressiivisesta ja oikeusfilosofisesti korkeatasoisesta lainsäädännöstä. Sadattuhannet eri huumeita kokeilleet ja käyttäneet suomalaiset eivät ole rikollisia - vanhentunut ja surkeasti perusteltu huumepolitiikka on.

Ihmisoikeusrikoksia islamin varjolla ja nettiaktivismin alennustila

Guardian julkaisi sunnuntaina 6.10. jutun, jossa tutkivat toimittajat olivat naruttaneet irakilaisia shia-pastoreita paljastamaan käytäntönsä "väliaikaisten avioliittojen" solmimiseksi. Kyseessä on jyrkän konservatiivisissa muslimimaissa tunnettu toimintatapa, jolla mahdollistetaan niin seksin ostaminen kuin muutkin lyhytaikaiset suhteet kontekstissa, jossa seksi avioliiton ulkopuolella on vakava synti tai jopa rikos.

Järjestelmä on tietysti täysin absurdia uskonnollista roskaa. Se kiertää naurettavalla tavalla jo ennestään naurettavia sääntöjä. Tällaista on elämä uskonnollisen ääriajattelun hallitsemassa ympäristössä. Mutta toiminta ei valitettavasti ole pelkästään naurettavaa, se on myös hyvin vahingollista ja pahimmillaan tyttöjen ja naisten henkiä uhkaavaa.

Guardianin oivallisessa jutussa todetaan, että kyseiset pastorit eivät pelkästään myönnä väliaikaisia avioliittoja rahasta, vaan he myös opastavat miehiä huijaamaan nuoria tyttöjä surutta. Pastorien mielestä on parempi panna teinityttöjä perseeseen, niin neitsyys säilyy, eikä tule hankaluuksia raskauden kanssa. Jos tämä ei mieheltä jostakin syystä onnistu, niin parempi sitten pysytellä riittävän anonyymina, että huijattu tyttö ei pysty myöhemmin vaatimaan oikeuksiaan ja hyvitystä. Irakissa ja monissa muissa muslimimaissa tyttö on pahassa pulassa, jos hän ei ole neitsyt mennessään naimisiin tai jos hän päätyy nuorena raskaaksi avioliiton ulkopuolella.

Pastorien neuvoista paistaa täydellinen piittaamattomuus naisia ja heidän hyvinvointiaan kohtaan. Kuten toimittaja toteaa, näille kusipäille naiset ovat vain lihaa, jonka nautiskeltuaan luut voi heittää kadulle. Ja olisipa tässä kyse vain yksittäisistä kusipäistä. Ei valitettavasti ole. Kyseessä on uskonnollisella ajattelulla oikeutettua rakenteellista misogyniaa, patriarkaalista vallankäyttöä ja täydellistä piittaamattomuutta toisten ihmisten hyvinvoinnista ja oikeuksista. Tämä on syvällä paikallisen uskonnollisen ja kulttuurisen ajattelun rakenteissa.

Kun kirjoitin joskus 2010-luvun puolella kriittisiä tekstejä islamiin syvästi kietoutuneesta naisvihamielisyydestä, seksuaalikonservatismista ja muista ongelmista, jotka koskevat ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa, minua syytettiin rajusti rasismista. Erityisesti silloiset intersektionaalisen feminismin nettiaktivistit katsoivat siinä valkoisen setämiehen parjaavan alistettua ruskeaa ihmistä. Ajat olivat silloin sellaiset, että netin kevytaktivismin huippuvuosina mikä tahansa voitiin leimata minuutissa pahuudeksi ilman, että huutajia olisi lainkaan kiinnostanut keskustelun faktapohja.

Leijun jossakin huvittuneen vittuuntuneisuuden välitilassa, kun muistelen niitä keskusteluita. Olin jo silloin aktiivinen kansainvälisessä seksuaalioikeustoiminnassa, eikä minulle ja kollegoilleni ollut millään tavalla epäselvää, etteikö Guardianin jutun kuvaama meininki ollut täyttä totta monissa konservatiivisen islamin hallitsemissa yhteiskunnissa. Osa kollegoistani toimi aktiivisesti juuri niissä yhteiskunnissa seksuaalioikeuksien ja tasa-arvon parantamiseksi, ja juuri heidän näkemyksensä sisälsivät kovinta islamkritiikkiä mitä olen koskaan kuullut.

Erityisen kornia keskustelussa oli se, että minua syytettiin viiden pennin argumenteilla rasistiksi ja islamvihaajaksi, vaikka olen jo hyvin varhain asettunut muslimiyhteiskunnissa elävien ihmisoikeusakvitistien ja kulttuurin avartajien puolelle. Useat heistä ovat nuoria feministinaisia, jotka haluavat muuttaa elinympäristöään sisältä päin. Ja osa heistä oli yhä muslimeita. Nurinkurisesti juuri valkoiset feministit ovat näissä keskusteluissa hyökänneet kriittisten muslimifeministien kimppuun ja syyttäneet minua rasismista samaan hengenvetoon.

Nykyään keskustelu on jo huomattavasti avartunut ja islamin varjolla perseilyä osataan kritikoida järkevästi myös vasemmalle kallellaan olevassa lehdistössä kuten Guardianissa ja Hesarissa, jotka 2010-luvun puolella esiintyivät vielä melko sokeina islamin ongelmille. Omalta kannaltani tässä on huvittavaa se, että minun ei ole tarvinnut muuttaa kantaani islamin, seksuaalisuuden ja tasa-arvon kysymyksiin missään vaiheessa. Lähinnä tilanne on muuttunut siten, että nyt entiset huutajat alkavat kilvan havahtua dogmaattisesta unestaan ja muistella häpeillen käytöstään nettiaktivisminsa raivokkaimpina aikoina.

Islamia ja siihen kytkeytyviä kulttuurisia tekijöitä on täysin mahdollista kritisoida vahvasti sen misogyniasta ja seksuaalioikeusongelmista todeten samalla, että rasismia tai äärioikeustolaista muslimivastaisuutta ei pidä hyväksyä. Samoin vinksahtaneimman intersektionaalisen feminismin ylilyöntejä ja perseilyä pitää voida kritisoida kovastikin todeten samalla, että feminismillä ja globaalilla tasa-arvoliikkeellä on valtavasti annettavaa muslimimaiden naisten aseman parantamiseksi.

Islamin varjolla harjoitetun ihmisoikeuksia halventavan ja rikkovan toiminnan kritiikki ei ole islamofobiaa tai rasismia, vaan se kuuluu feminismin syvään ytimeen. Uskonnon ja kulttuurin tuottaman rakenteellisen misogynian ja patriarkaalisen väkivallan vastustaminen on aina ollut feminismin keskiössä, eikä tämä tehtävä pääty vain valkoisen kristillisen skeidan vastustamiseen.

Valtiolta löytyy rahaa vanhoille pieruille, mutta ei nuorten seksuaaliseen hyvinvointiin

Valtiolla näyttää olevan tukuittain ylimääräistä rahaa vanhojen ukkojen eläkepäivien sulostuttamiseen, mutta sitä löytyy hyvin hyvin nihkeästi esimerkiksi seksuaalisen väkivallan vastaiseen työhön, seksuaalikasvatukseen tai nuorten hyvinvoinnin edistämiseen. 

Metsähallituksen kravattisonni kuittasi 200000€ pelkästään siitä hyvästä, että hänestä päästiin eroon. Samalla rahalla olisi voinut esimerkiksi

• kouluttaa 66 seksuaalikasvattajaa kouluihin ja nuorisotaloille,
• tarjota yli 11000 tuntia seksuaalineuvontaa nuorille,
• hankkia ehkäisyn vuodeksi yli 1600:lle nuorelle (Keusoten laskelmiin perustuen),
• pyörittää pari vuotta seksuaalisen häirinnän vastaista kampanjaa, tai vaikka
• rahoittaa yli 2000 tuntia seksuaalirikoksia ennaltaehkäisevää kohtaamistyötä riskiryhmien parissa.

Mutta ainahan rahan voi myös työntää jonkun vanhan pierun eläkekassaan, etenkin kun kyseinen pieru on vielä keskellä selvitysprosessia epäasiallisesta käytöksestä työpaikallaan. Perseily on rahakasta puuhaa. Eiköhän tällä meiningillä saada Suomi nousuun.

Pillu vastaan Saksa

Hesarin Juho Typpö kirjoitti erinomaisen kommentin Saksassa heränneeseen kohinaan Rammsteinin uudesta musiikkivideosta Deutschland. Kohisijat ovat väittäneet, että on mautonta käyttää keskitysleirikuvastoa musiikin myynnin edistämiseksi. Typpö vastaa, että musiikkivideot ovat täysiverinen taiteen muoto, jota ei pidä typistää pelkäksi markkinoinniksi.

Olen Typön kanssa täysin samaa mieltä. Enää vain ajan kärryiltä kinttupolulle pudonnut hoopo voi ajatella, että musiikkivideot eivät olisi aikuiseksi kasvanut taiteenlaji. Musiikkivideoilla on yhtäläinen taiteellinen ja yhteiskunnallinen potentiaali kuin millä tahansa muullakin taiteella. Lisäksi ne yhdistävät useita taidemuotoja ja käyttävät moderneja jakelukanavia, joten niillä on paljon enemmän merkitystä ja iskuvoimaa kuin 99%:lla niin kutsutusta korkeasta taiteesta, joka suurimmaksi osaksi lähinnä puuduttaa valtavien museoiden loputtomilla käytävillä.

Yhdessä asiassa Typpö kuitenkin horjahtaa harhaan. Hän sortuu tarpeettomaan seksikielteisyyteen toteamalla puolihuolimattomasti, että "Se ei ainakaan minusta ole halpaa huomionkerjuuta, kuten vaikka Rammsteinin kymmenen vuoden takainen Pussy-video."

Onhan Pussy:ssa kappaleena toki aimo pläjäys saksalaishenkistä junttihuumoria, mutta sen ohitse pitää nähdä aivan samaan tapaan kuin Typpö näkee pystyyn kuolleen taidenarinankin läpi. Siinä missä musiikkivideot ovat taidetta, on porno ja avoin seksuaalinen ilmaisu yhtälailla arvokasta. Maailmassa ei ole kovin montaa orkesteria, joka voi tehdä suoraviivaisen pornopätkän ja vain kasvattaa sillä komeasti mainettaan.

Rammstein pystyy. Yhtye on osoittautunut jo pitkin uraansa olevansa seksimyönteinen, moninaisuutta ymmärtävä, ja läpeensä pervo. Ja se on helvetin hyvä asia. Heidän tapansa tuoda seksuaalisuuden kirjoa ja myös sen tummempia sävyjä esille on sekä arvostava, humoristinen että mukavalla tavalla vinksahtanut. Kaikesta näkee, että heillä on silmää ja ymmärrystä myös sadomasokismille ja fetisismille.

Tämä ei ole halpaa huomionkerjuuta, vaan seksipositiivisen alakulttuurin tuomista valtavalla rohkeudella suoraan silmille. Se on tietysti myös huomionkerjuuta, koska esiintyvän taiteilijan leipäpuu on tulla huomatuksi. Tämä on niin perusasia, että siitä ei oikein kannattaisi edes veistellä. Artisti, joka ei pyri millään tavalla huomatuksi, on unohdettu artisti.

Juuri tällaiset ohimennen heitetyt lauseet kertovat siitä, miten edelleen valtavirran seksuaalikulttuuri pyörii puritanististen ideoiden ympärillä. Seksi kuuluu yksityisyyteen, eikä se saa olla liian mitään. Sen pitää olla sopivasti sosiaalidemokraattisen kädenlämpöistä tai sitten sitä voi nimitellä halvaksi tai huomiohuoraamiseksi tai jollakin muulla alentavalla tavalla.

Ja siksi tarvitaan lutkia ja lutkamarsseja, pervoja ja julkeita seksihulluja, jotka osoittavat, että seksuaalisuus on rikasta, monimuotoista ja pursuilevaa. Siksi Rammsteinin Pussy on yhteiskunnallisesti merkittävä taideteos, ja jos sitä ei ymmärrä (edes tämän luettuaan), on puolimatkassa putoamassa siltä samalta kärryltä, miltä Typön arvostelemat taidenarisijat ovat jo pudonneet.

Sensuroimaton versio Pussy:sta (PornHub):

***

Ylimääräinen, epävirallinen jälkikirjoitus

Nythän on käynyt niin, että olen vetänyt töpselin kaikista sosiaalisen median hömpötykstä niiden alati lisääntyvän myrkyllisyyden vuoksi. En siis tule itse jakamaan tätä tekstiä missään. Joten jos siis pidit tekstistä - tai vaikka et pitänytkään, mutta koit sen ajatuksia herättäväksi tai sopivalla tavalla ärsyttäväksi - niin laita se jakoon jossakin tai vinkkaa blogista kaverille. Nääs asia on kuitenkin niin, että vaikka lopetin someilut, olen itsekin kirjottajana sen verran huomiohuora, että luettavaksihan nämä riipustukset on tarkoitettu, ei eetteriin häviämään. Ja jos tuli jotakin tähdellistä sanottavaa, niin tuolla jossakin sivupaneelissa on sähköpostiosoite, jonne voi ilmoitella. Saa myös vetää hihasta, jos jossakin törmätään.

Deittailurasismia?

Sonia El-Kamel nosti kolumnissaan esille deittailumieltymykset ja niihin mahdollisesti liittyvän rasismin. Hän pohti, onko rasistista, jos joku rajaa deittikumppaneita pois ihonvärin tai etnisen taustan mukaan. Aihetta on pähkäilty paljon myös kansainvälisissä deittisovelluksissa, kuten Grindr:ssa, joissa käyttäjien profiileissa esiintyy "no asians" tai "no blacks" -tyyppisiä rajauksia.

Asian selvittäminen ei ole ihan yksinkertaista, koska siinä osuu vastakkain kaksi merkittävää eettistä periaatetta: yhdenvertaisuus ja seksuaalinen autonomia. Ongelmaa mutkistaa se, että deittikumppanin tai ylipäätään kumppanin valinnan motivaatiojärjestelmä on varsin monimutkainen. Asiassa pitää siis tehdä jonkin verran erotteluja, jotta siitä on mahdollista saada kunnolla selkoa.

Ainakin pari peruslähtökohtaa on hyvä tehdä selväksi ennen kuin kysymystä voi purkaa enemmän. Ensiksi, seksuaalisen autonomian nojalla jokaisella ihmisella on oikeus tehdä kumppanivalintansa täysin omien perusteidensa mukaisesti. Perusteet voivat olla myös rasistisia, mikä ei tietenkään ole hyvä asia, eikä henkilölle kunniaksi, mutta jokaisella on silti oikeus valita kumppaninsa täysin omilla ehdoillaan, vaikka perusteet olisivat kehnoja.

Toisaalta, rasistinen ajattelu on aina lähtökohtaisesti virheellistä, epäeettistä ja typerää, ja sitä on aina sallittua kritisoida, mikäli ihminen tuo rasisminsa jotenkin esille sosiaalisissa tilanteissa. Rasistisia motiiveja ei kuitenkaan pitäisi ihan kevyesti olettaa, koska kyse on raskaasta syytöksestä. Esimerkiksi kolumnissa rasistiseksi tulkittu lause "en tiedä, voisinko koskaan tapailla ruskeaa miestä", ei välttämättä ole rasistinen, vaan se voi myös olla neutraalin preferenssin ilmaus. Pelkkä yksittäinen lause ei oikeuta pitkälle menevien tulkintojen tekemistä, vaan sanojan ajattelusta pitäisi kaivella aika paljon lisää tietoa.

El-Kamel tekee virheen rinnastaessaan henkilökohtaisen preferenssin julkiseen maailmaan. Hän yrittää osoittaa lauseen rasistisuuden vertaamalla sitä työelämään. Vertaus ei toimi, koska työelämää ja liiketoimintaa säädellään yhdenvertaisuuslailla; yksilön preferenssejä ei vastaava säätely koske. Jokainen yksilö saa seksuaalioikeuksien nojalla vapaasti valita ketä tapailee ja kenen kanssa sekstailee.

Ongelman ytimessä on kysymys, voivatko deittailumieltymykset olla rasistisia. Vastaus yksinkertaisuudessaan on tietysti "kyllä". Henkilö voi tehdä valintoja puhtaasti rasistisilla motiiveilla, mutta tätä ei välttämättä näe ihan helposti päältä päin. Ilmaisu "ei mustia" tai muu vastaava on toki lähtökohtaisesti rasistinen, siitä ei pääse ympäri. Silloin olemme kuitenkin jo siirtyneet ilmaisun alueelle, joka on olennaisesti eri asia kuin mieltymykset. Ilmaisu on sosiaalista toimintaa, mieltymys yksityistä.

On tarpeellista erotella ajatus mieltymyksestä tai halusta eri komponentteihin. Se, mitä usein ajatellaan aitona, spontaanina haluna tai mieltymyksenä, on tosiasiassa monimutkaisten kognitiivisten ja kehollisten prosessien summa. Seksologisessa halumallissa puhutaan halua edistävistä ja jarruttavista tekijöistä, joita voivat olla mm. käsitykset  ihannekumppanista ja haluttavista ominaisuuksista, kulttuuriset stereotyypit, oma eroottinen pääoma, asenteet ja ennakkoluulot, seksuaaliset ja fetisistiset (laajasti) preferenssit, hormonitoiminta, terveys ja tietysti myös tilanne.

On siis virheellistä ajatella, että olisi olemassa jotakin täysin kognitioista irrallista, puhdasta halua tai mieltymystä. Halun osana voi siis hyvinkin olla rasistisia asenteita tai stereotyyppejä. Rasisti voi estää halun syttymisen joihinkin ihmisiin jo ennalta asenteidensa vuoksi. Toisaalta haluihin voi liittyä myös hyvin neutraalisti viehättymistä tai vastenmielisyyttä joitakin tiettyjä kehollisia ominaisuuksia kohtaan, jolloin jotkut etniset ryhmät voivat jäädä helposti henkilön mieltymysten ulkopuolelle. Olennaista ei ole se, mikä preferenssin sisältö on, vaan se millaisilla perusteilla se on syntynyt.

Preferenssin ilmaiseminen on puolestaan itse preferenssistä erillinen asia. Jos henkilö kokee, että hän tuskin voisi tapailla ruskeita miehiä, kyseessä voi olla eettisesti neutraali preferenssi, mutta asian voi sanoa rasistisesti, ilkeästi, väärässä paikassa tai ajattelemattomasti. Jos asian ilmaisee ystävälleen yksityisessä keskustelussa pohdiskeluna, se tuskin kertoo rasismista mitään kovin olennaista. Kuitenkin kaikenlaiset kategoriset rajaukset ja tyly ilmaisu julkisilla foorumeilla kuten deittipalstoilla on rasistista, koska jo pelkkä ihmisten jakaminen tiukkarajaisiin, kuvitteellisiin etnisiin lokeroihin on rasistista ja edustaa yksioikoista, virheellistä kuvaa ihmisyydestä.

Eettisestä näkökulmasta voisi todeta, että yksilöllä on siis oikeus vaikka minkälaisiin kumppaninvalintaperusteisiin yksityiselämässään, mutta ei ole oikein ilmaista niitä rasistisella tavalla. Kun asiaa katsotaan laajemmin elämänfilosofisesti, pitää todeta, että rasistiset preferenssit ovat ilman muuta väärin ja typeriä, ja olisi hyvä, että jokainen tarkastelisi omia preferenssejään kriittisesti ja pyrkisi kasvamaan ihmisenä.

Seksuaalisen autonomian lähtökohdat kuitenkin asettavat tietyt rajat sille, minkälaisia inhimillisen kasvun vaatimuksia voi toisilta odottaa. Lesbojen ei tarvitse alkaa tykätä miehistä inhimillisen kasvun nimissä, eikä teinien vanhuksista. Yksilön mieltymyksiä tai tykkäämisiä ei koskaan saa lähteä pakottamaan, eikä keneltäkään voi edellyttää tunteita tai haluja ketään kohtaan. Muuten olisimme hyvin lähellä esimerkiksi homojen eheyttämisen sallimista.

Avarakatseisuus on hyvä, ja siihen on hyvä jokaisen pyrkiä, sillä mieltymyksiä ohjaavat asenteemme eivät ole mitään neutraalia, myötäsyntyistä kamaa. Kulttuuri ja sosiaalinen ympäristömme ohjaavat meitä paljon. Pakottaminen tai syyllistäminen eivät kuitenkaan kelpaa ratkaisuiksi, vaan päinvastoin mieltymyksistä syyllistäminen on moralismia, joka on itsessään eettisesti väärin.