Nyt.fi arvostelee A-teema -ohjelmaa seksuaalisesta häirinnästä - ja kapsahtaa komeasti katajaan

A-teema -ohjelmassa käsiteltiin seksuaalista häirintää torstaina 16.11.2017. Olin itse yksi ohjelman vieraista. On yleisesti tiedossa, että ohjelmakonsepti on vaikea ja onnistuu usein vain raapaisemaan aihettaan; yli 10 ihmisen keskustelussa ei päästä kovinkaan syvälle ja näkemykset ovat kirjavia. Tosin keskustelu ohjelman juontajien kanssa lämpiössä avarsi omaa käsitystäni ohjelmakonseptista. Tarkoitus ei tietenkään ole selvittää kerralla aiheen saloja tai löytää vastauksia, vaan esitellä aihetta useista eri näkökulmista ja tuoda esille sen monitahoisuus erilaisten vieraiden edustamien näkökulmien avulla.

Tämä ei ole ollenkaan niin huono journalistinen tavoite kuin mitä julkisuudessa tupataan louskuttaa. On ollut trendikästä tuohtua ohjelmakonseptista ja osoittaa väheksynnällä omaa paremmuutta. Samalla myös tuohtumuksen taustalla on nähtävillä jopa koomiseksi äityvää kotiin päin vetämistä. Osa tuohtujista vaikuttaa olevan tuohduksissa siitä, että juuri hänen kannattamansa näkemys asiasta ei saa keskustelussa ylivaltaa, vaan kaikenlaisia näkemyksiä esitetään ja kuullaan. Tämän voisi luulla olevan yksi journalismin tehtävistä, mutta nykyiselle kuplissa viihtyvälle kevytaktivismille se ei kelpaa, koska erilaiset näkemykset ovat petturuutta ja vihollisuutta. Monipolvinen ja -mutkainen keskustelu ei ole uuskonformistisen akvitismin edun mukaista.

Toki A-teeman konseptia voi arvostella esimerkiksi siitä, että se horjahtaa tasapuolisuusharhaan. Näin on käynyt osassa aiemmista ohjelmista, kun studioon on valittu sähäkkyyden nimissä kaikenlaisia huutajia. Häirintää käsittelevässä ohjelmassa tämä oli kuitenkin korjattu. Keskustelijat olivat hyvin perillä aiheesta ja kaikilla oli kiinnostava ja olennainen tulokulma. Poleemikkoja tai äärilaidan agitaattoreita ei ollut lainkaan mukana.

Nyt.fi:n toimittajat päättivät ratsastaa nuutuneella "hei, me haukutaan kaikkea mitä YLE tekee" -meemillä ja kirjoittivat vänisevän kommentin ohjelman huonoudesta. Ilmeisesti he olivat katsoneet ohjelman pikakelauksella tai umpikännissä, koska metsään mentiin jo otsikossa. Heidän mukaansa häirinnästä piti keskustella, mutta "siellä keskusteltiin siitä, miten voi flirttailla".

No, puolitoistatuntisessa ohjelmassa keskusteltiin ihan alussa alle 10 minuuttia siitä, missä flirtin ja häirinnän rajapinta menee. Tämä ei ihan vastaa otsikon syytöstä. Loppuaika keskusteltiin mm. siitä, miten häirintä pitäisi eri tilanteissa määritellä, millaisia muotoja häirintä on saanut erilaisissa konteksteissa, millaista lainsäädäntöä tarvitaan, miten häirintätilanteisiin voidaan puuttua ja miten häirintää voidaan vähentää. Tämä taisi mennä Nyt.fin kirjoittajalta ohi.

Ja vaikka flirttikeskustelu meneekin ohi #metoo -kampanjan sisällöistä, kuten Sanna Marin aiheellisesti huomautti, ei se ole kuitenkaan epärelevantti asia sen osalta, miten seksuaalinen häirintä määritellään ja ymmärretään erilaisissa sosiaalisissa ja kulttuurisissa konteksteissa. Se, olisiko tästä aiheesta pitänyt keskustella ohjelman alussa 10 minuuttia vai ei, on toki mielipideasia, mutta ei siitä kovin korkeatasoista journalistista kritiikkiä ohjelmakonseptin toimivuudesta voi taikoa.

Nyt.fi:n juttu kompastuu häirinnän rajaa käsitellessään itse paljon pahemmin kuin A-teeman keskustelu. Nyt.fi kehtaa syyttää A-teemaa heikosta journalismista, vaikka sen oma kommenttipuheenvuoro on monin tavoin sysihuonoa journalismia. A-teema oli korkeintaan hajanainen keskustelussaan, eikä päässyt syvälle aiheessa (mikä ei ole konseptin tarkoituskaan), mutta Nyt.fi sortuu omassa jutussaan puolivillaiseen some-näkemyksien toisteluun ilman kriittisyyttä, analyysia tai asiantuntijanäkökulmaa. Siinä missä A-teema on moniääninen, niin Nyt.fi: juttu on puolueellinen ja köykäisesti perusteltu asettuen näin keltaisen lehdistön ylpeään perinteeseen kohun ja närän lietsomisesta puutteellisin ja vinoutunein tiedoin.

Nyt.fi:n jutussa kirjoitetaan:

Kampanjan pääasia on ollut se, että seksuaalinen häirintä saataisiin vähenemään tuomalla sen laajuus esiin. Uhrin kokemus on merkitsevä, ei ahdistelijan.

Entäpä flirttailu? Flirttailun tunnistaa siitä, että molemmat osapuolet kokevat flirttailun mukavaksi. Seksuaalinen häirintä on toisen osapuolen mielestä häiritsevää. Ahdistelu on sitten jo astetta vakavampaa.

Siinä se. Asia on käyty läpi --

Tässä tajunnanvirtavuodatuksessa on niin monta pöljyyttä, että tarvitsen numeroitua listaa niiden läpikäymiseksi. Ja tämän kirjoittaja kehtaa syyttää A-teemaa toimittajuuden puutteesta. Huomautan, että minun motiivini kirjoittaa tästä ei ole puolustaa ohjelman toimittajia tai ohjelmakonseptia, ne ovat minulle lopulta aika yhdentekeviä. Sen sijaan puolustan A-teeman yritystä asialliseen ja moniääniseen keskusteluun vaikessa aiheessa. Sitä vastoin Nyt.fi esittää ideologisen ja löperön mielipidekirjoituksen muka journalismin nimissä. Katsotaanpa tuota katkelmaa tarkemmin:

1. Kaikista suurin virhe nousee esiin lopusta. Kirjoittaja tuntuu todella kuvittelevan, että seksuaalinen häirintä, sen tunnistaminen ja määritteleminen, olisi yksinkertainen asia. Sellainen juttu, jonka joku kynäilijä voi puolihuolimatta kommentissaan hoidella.
   
   A-teemassa useat asiantuntijat (minä mukaanlukien) selittivät hyvin vakuuttavasti, miksi määrittely ja tunnistaminen on vaikeaa. Pääsyynä on se, että seksuaalisen häirinnän määrittely kytkeytyy aina sosiaalisten normien rikkomiseen, ja sosiaaliset normit ovat kulttuurisen kontekstin, sosiaalisen ympäristön ja tilanteessa olevien yksilöiden rakentamia ja tulkitsemia. Ne eivät koskaan ole mustavalkoisia tai yksinulotteisia. Jo pelkkä häirintää koskevan keskustelun fokuksen määrittely on hankalaa, koska ihmissuhdekouluttajaa kiinnosti harmaa alue ja häirinnän rajapinta, häirinnän kohdannutta henkilöä kiinnosti kokemuksen kertominen ja asiaan puuttuminen, oikeustieteilijää kiinnosti vääryyden määrittely ja kriminalisoinnin oikeuttaminen, ja eetikkoa (siis minua) kiinnosti yhteiskunnallinen toiminta häirinnän vähentämiseksi lyhyellä ja pitkällä aikavälillä.
   
   Vaikka olen täysin samaa mieltä siitä, että #metoo-kampanjan fokus ja vääryyksien oikaisemiseen keskittyminen on yhteiskunnallisesti paljon tärkempää kuin flirtistä puhuminen, ei rajapintaa voi koskaan sivuuttaa myöskään oikeustieteellisessä tai eettisessä keskustelussa, kuten oikeusministeri toi esille. Rikoksen raja pitää aina määritellä täsmällisesti, ja tässä aiheessa se on valitettavasti hyvin haastavaa yllä esitellyistä syistä. Eetikot, psykologit ja oikeustieteilijät eivät ole ihan vaan huvikseen ja sattumalta pohtineet rajanvetokysymyksiä vuosikymmeniä, mikäli verkkotoimittajat olisivat osanneet ne pitävästi ratkaista parilla näppäimistön näpsyttelyllä. Saatana.
   
   
2. Katkelman ensimmäisessä kappaleessa väitetään, että häirinnän vähentämiseksi uhrin kokemus on merkitsevä, ei ahdistelijan. Tässä kirjoittaja sotkeutuu omaan feministiseen taustaideologiaansa todella pahasti, eikä tunnu ymmärtävän sitä, että hän puhuu myös feministisiä linjauksia vastaan.
   
   On totta, että häirinnän tunnistamisessa ja vakavasti ottamisessa sen kohteiden kokemukset ovat arvokkaita ja niille pitää antaa merkittävä painoarvo. Sen sijaan häirinnän vähentämiseksi  näkökulmaa on pakko muuttaa. Feministinen argumentaatio seksuaalista väkivaltaa vastaan on jo pitkään lähtenyt siitä, että väkivallan kohteisiin keskittyminen vie fokuksen väärään suuntaan. Meidän pitäisi kohdistaa vaikutustyötä siihen, että kukaan ei raiskaisi, ahdistelisi tai häiritsisi.
   
   Häirinnän vähentäminen vaatii siis suurta panostusta juuri häiritsijän sielunmaiseman analysoimiseen ja häirintää tuottavien, ylläpitävien tai sallivien rakenteiden purkamiseen. Katkelman väite menee siis metsään sekä omassa ideologisuudessaan että yhteiskunnallisesti merkittävien vaikuttamiskeinojen hahmottamisessa.
   
   
3. Kolmantena ja viimeisenä puolivillaisena typeryytenä esitellään tautologia eli sisällötön väite, jonka mukaan "häirintä on toisen osapuolen mielestä häiritsevää". Nerokasta! On hyvä että toimittaja teki tämän meille asiantuntijoille selväksi. Voinkin ottaa lopputilin ja pakata laukut. Homma on pulkassa!
   
   Tosiasiassa häirinnän tunnistamisen, toteen näyttämisen ja puuttumisen ongelma on juuri siinä, että tavallisimmissa kiistatilanteissa osapuolet ovat ratkaisevalla tavalla eri mieltä siitä, oliko toiminta häirintää, vaiko kenties väärinkäsitys, sosiaalisten normien ristiriita tai sittenkin suostumuksellista toimintaa. Ongelmaa ei tietenkään voi ratkaista noin vaan toteamalla, että "olihan se ilman muuta häirintää, kun joku kerran niin sanoo". Jokin asia voi olla häiritsevää, mutta ei silti välttämättä häirintää, koska häirintä on eettinen ja juridinen käsite, jolla pitää olla mahdollisimman selkeästi määriteltävät rajat.
   
   Lisäksi riitatilanteita koskevat aina perustavanlaatuiset eettiset ja juridiset periaatteet siitä, että ketään ei pitäisi väittää syylliseksi ilman kunnollisia perusteita ja asianmukaista prosessia. Medioissa tämä on kohun, närän ja myynninedistämisen nimissä näppärästi unohdettu moneen otteeseen. Nyt.fi:n toimittaja yrittää suorastaan puolustella tökeryyttä ja ammattietiikan rappiota huvittavan huonosti muotoillulla "no onhan se nyt näin" -tason väitelauseella.

Väite siitä, että pelkästään jonkun ihmisen kokemus häiritsevyydestä määrittelisi seksuaalisen häirinnän myös eettisesti ja juridisesti, on typerää ja vahingollista roskaa. On surullista, että moinen höperyys kiertää yhä keskustelussa. Ikävä seuraus hömpän kierrättämisessä on se, että vakava keskustelu häirinnän eettisestä määrittelystä hukkuu huutamiseen. Siitä kärsivät eniten työ häirinnän vähentämiseksi ja häirinnän kohteiden kokemusten validioimiseksi, koska yleisön mielipiteet aiheesta polarisoituvat ja kärjistyvät tarpeettomasti. Huutokilpailussa katoavat nyanssit ja keskustelun valtavirrasta poikkeavien ryhmien kokema häirintä sekä sosiaalisesti monimutkaisten tilanteiden käsittelyn vaatima hienovaraisuus.

Esimerkiksi isoilla, konservatiivisilla työpaikoilla vallitsevat epäasialliset rakenteet ja valtasuhteet eivät katoa minnekään sillä, että yksi pomo kengitään pihalle epämääräisten some-syytösten nojalla. Pahimmillaan tällainen hässäkkä vain sementoi ikäviä sukupuoliasenteita ja estää rakentavien, yhteisten ratkaisumallien kehittämisen vuosikymmeniksi. Kohulle ja närälle nojaava äkillinen valkopesutoiminta on valitettavan usein hyvien ja kestävien ratkaisujen vihollinen.

Jos häirinnän rajapinta on höttöinen ja/tai liian laveaksi levitetty, niin häirintäväitteiden uskottavuus on aina paljon suuremmalla koetuksella kuin tilanteessa, jossa raja on hyvin perusteltu ja tasokkaalla argumentaatiolla oikeutettavissa. Lisäksi toimivat sosiaaliset prosessit edellyttävät myös tiettyyn rajaan asti mahdollisuutta säilyttää kasvot, saada anteeksi ja toimia jatkossa paremmin. Tämä ei tarkoita sitä, että pitkään rikollista ahdistelua harjoittaneita ihmisiä pitäisi paapoa, mutta on hyvin tiedossa, että kestävät ratkaisut vaativat myös mahdollisuuden antamista ongelmallisesti käyttäytyneille ihmisille, jotta virheistä voitaisiin todella oppia. 

Jotta tämä teksti ei veny turhan pitkäksi, kirjoitan myöhemmin häirinnän rajapintaa luotaavan blogitekstin, jossa voidaan katsastaa tarkemmin määritelmiä, kokemuksia ja muita mittareita, joilla harmaata aluetta saataisiin kirkastettua. Sillä välin toimittajille voisi tehdä hyvää kirkastaa omaa osaamistaan, objektiivisuuttaan ja ammattietiikkaansa, jotta Nyt.fin jutun kaltaiset kömmähdykset eivät enempää samentaisi keskustelua vakavasta aiheesta.