Hyvä paha väkivaltatilasto

Useat lehdet uutisoivat äskettäin rouheasti, että Suomi on naisille toiseksi väkivaltaisin maa koko Euroopassa (esim. Hesari, Turun sanomat). Äkkiseltään voi näyttää siltä, että EU:n perusoikeusviraston tutkimus todellakin sanoo näin. Tulos on kuitenkin monella tavalla hutera ja tulkinnanvarainen. Jos todellista tietoa väkivallan määristä ja syistä halajaa, pitää lukea kriittisesti useita eri tutkimuksia ja huomioida kulttuurierot sekä tutkimusten rakenteelliset ongelmat.

Ensinnä, kaikkia kevyitä maakohtaisia vertailuja olisi syytä välttää, koska kulttuuriset kontekstit ovat hyvin erilaisia. On absurdia väittää esimerkiksi, että seksuaalinen häirintä (mm. huutelu, lähentely ja kyttääminen) olisivat Pohjoismaissa suurempi ilmiö kuin Etelä-Euroopassa, vaikka äkkiseltään tutkimuksen luvut näin kertoisivatkin. Pohjoismaissa ilmiöön on kiinnitetty 2000-luvulla valtavasti huomiota, jolloin ilmiölle on herkistytty ja se tunnistetaan myös lievissä muodoissaan. 

Monissa Etelä-Euroopan maissa kulttuurille tyypillinen flirtti ja kadulla tehdyt lähestymiset menisivät pohjoismaisessa seulassa välittömästi häirinnän kategoriaan, mutta siellä sellainen otetaan yhä osana kulttuurille tyypillistä riiailua. Jos samaa määritelmää noudatettaisiin orjallisesti kaikissa konteksteissa, etelä-eurooppalaisten naisten häirintäkokemukset lähestyisivät sataa prosenttia.

Myös väkivallan tunnistamiseen ja määrittelyyn pätevät vastaavat kulttuurierot. Jos kulttuurissa vallitsee tietty kurittamisväkivallan perinne sekä perheasioiden sulkeminen perheen sisälle, ei väkivallasta saada kovinkaan helposti täyttä kokonaiskuvaa. Myös kansakuntien sisäiset yhteisöt jäävät yleistävässä tutkimuksessa vaille huomiota. Etnisyydellä ja kulttuurisilla tavoilla on valtava merkitys esimerkiksi silloin, kun jokin kansanryhmä pitää kiinni perinnäisistä tavoista valtaväestöä tiukemmin. Tutkimuksen mahdollisuus tavoittaa tällaisia eroja on hyvin vaillinainen.

Itse tutkimuksessa otettiin kyllä huomioon kulttuurienvälisen tulkinnan vaikeus. Siihen vaikuttavia tekijöitä eritellään mm. ihmisoikeuskeskuksen tiedotteessa. Vertailuun liittyvät ongelmat eivät kuitenkaan painaneet asiasta kirjoitelleita toimittajia. Tiedeuutisointi on valitettavasti nykyään sitä tasoa, että itse tutkimuksen lukeminen on täysin välttämätöntä oikean kuvan saamiseksi (linkit tutkimukseen tekstin lopussa).

Tätä kritiikkiä ei kuitenkaan pidä lukea sukupuolittuneen väkivallan vähättelynä. Lähisuhdeväkivalta on Suomessa melkoisen iso ongelma. Sen suurin syy ei kuitenkaan ole suomalaisten miesten erityinen väkivaltaisuus tai mikään muu vastaava naiivi selitys, vaan humalajuomisen yleisyys. Tutkimus tunnistaa oikein alkoholinkäytön ja väkivaltakokemusten yhteyden. Koska Suomessa juominen on edelleen kovin humalahakuista Euroopan mittapuulla, johtaa kännäily myös humalaisiin riitoihin ja käsirysyihin. Näissä tilanteissa väkivalta kohdistuu kanssaryyppääjiin eli kavereihin ja kumppaneihin.

Toiseksi, yleisen tason väkivaltatutkimus on pahamaineisen hataraa väkivallan vakavuuden ja väkivaltatilanteiden merkitysten erottelussa. Kun väkivallan muotoja ei mitenkään erotella toisistaan saadaan mahdollisimman suuria prosenttilukuja median ja aktivistien iloksi. Esimerkiksi takavuosien ensimmäinen kotimainen uhritutkimus Usko, toivo ja hakkaus kohtasi paljon perusteltua kritiikkiä analyysiensa puutteellisuuden vuoksi.

Väkivaltatilanteiden erottelu on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, jos halutaan todella ymmärtää ilmiöitä. Nyt medioissa esitelty suuri luku, 47 % suomalaisista naisista on kokenut väkivaltaa, perustuu siihen, että kaikenlaiset väkivaltakokemukset niputetaan kertaheitolla yhteen ilman analyysia niiden merkityksestä. Luvun alla piileskelee niin hakkaaminen, kuristaminen, puukottaminen, läimäys, töniminen, kädestä tarttuminen, kiinni pitäminen kuin seksuaalinenkin väkivalta. Ja seksuaalisen väkivallan kirjoon puolestaan lasketaan kaikki väkivaltaisesta raiskaamisesta aina pelon vuoksi seksiin suostumiseen.

Toisin sanoen samassa väkivaltanipussa on totaalikusipään harjoittama vuosia kestänyt pahoinpitely sekä tasa-arvoisten seurustelukumppanien riidan keskellä tapahtunut toisen käsiin tarttuminen. Myös läimäykset sisältävät monia merkityksiä kulttuurista ja tilanteesta riippuen. Jos läimäyttely on osa miehen harjoittamaa kurinpitoa ja alistamista, se on ilman muuta väärin, mutta on melko tavanomaista, että keskellä kuumentunutta (humalaista) riitaa nainen läimäyttää ensin miestä, ja mies läimäyttää sen jälkeen takaisin. Tutkimuksessa tämä laskettaisiin yhdeksi tapaukseksi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, vaikka riita ratkaistaisiin ja unohdettaisiin heti tunteiden viilennyttyä.

Viimeisin kotimainen naisuhritutkimus vuodelta 2005 (pdf) on eritellyt erilaisia väkivaltatilanteita. Sen mukaan fyysistä väkivaltaa on kokenut parisuhteessa 17,6 % naisista ja suhteen ulkopuolella 10,6% naisista. Vaikka yllä esittämäni erittelyongelma koskee myös näitä lukuja, ne osoittavat selvästi, että erilaisia kysymystenasetteluja tekemällä on mahdollista saada hyvin erilaisia lukuja kuvaamaan väkivaltakokemusten määriä.

Kotimaisessa tutkimuksessa parisuhteita koskevista luvuista 13,5 prosenttiyksikköä koostuu "liikkumisen estämisestä" ja 9,3 "läimäyksistä". Niiden sisälle menee hyvin kirjava joukko tilanteita. Vakavia väkivallan muotoja on 4,5 - 0,9 prosenttiyksikköä aina hakkaamisesta puukottamiseen. Pelkkä yhden luvun kauhistelu ei siis kerro paljoakaan, vaan koko tutkimus pitää lukea tarkasti läpi, jos kaipaa oikeasti tietoa väkivallan määristä ja taustoista.
EU-tutkimuksen johtopäätökset ovat lukujen huteruudesta huolimatta kuitenkin aivan oikeita: sukupuolittunutta väkivaltaa on yhä paljon Euroopan maissa, ja siihen pitää puuttua. Väkivallan syitä pitää tutkia yhä tarkemmin, ja niihin pitää puuttua monella rintamalla - ei pelkästään jälkijättöisellä viranomaistyöllä, vaan myös kasvatuksella ja ennaltaehkäisevillä lähestymistavoilla. Pelkkä lukujen revittely kauhistelumielessä ei auta ketään. Pahimmassa tapauksessa sellainen synnyttää vain epäluuloa väkivaltatutkimusten tuloksia kohtaan, jolloin vain nykyinen epä-älyllinen tunnepohjaisen huutamisen trendi vahvistuu entisestään.

Linkkejä tutkimuksiin:

• Violence against women: an EU-wide survey
• Violence against women: Data Explorer
• Kotimaiset uhritutkimukset

Tunneretoriikan uusi tuleminen

Arvokonservatismin tunneretoriikan hupaisa, mutta ahdistava ominaisuus on se, että se toistuu samanlaisena vuosikymmenestä toiseen, vaikka se joka kerta ammutaan alas ja todetaan huonoksi ja vaaralliseksi roskaksi. Sama sykli on jatkunut 1700-luvulta saakka.

Teemat moraalin rappiosta, kunnollisten ihmisten tunneperäisestä kauhistuksesta ja patetian keinoin hyödynnettävistä keppihevosista pysyvät samoina. Toiminnan ytimessä on puhtaus moraalisena ideana: ideologinen puhtaus, puhdasoppisuus, kulttuurin puhtaus, lasten viattomuus jne.

Tämän vuosikymmenen suurin tunneargumentaatiotrendi tulee arvokonservatismin sijaan progressiivisena itseään pitävän liikkeen piiristä. Tunneviestintä on väkevänä esimerkiksi seksuaalirikosten vastaisessa aktivismissa, sukupuolten tasa-arvoa koskevassa keskustelussa sekä erilaisten vähemmistöryhmien seksuaalisen ja sukupuolisen itsemääräämisoikeuden kysymyksissä.

Kannatan lämpimästi progressiivisten vaatimusten henkeä. Seksuaalioikeuksien kunnioittaminen ja edistäminen on tärkeä vaade oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentamiseksi. En kuitenkaan voi peukuttaa aktivismin piirissä 2000-luvulla yleistynyttä tunneretoriikkaa, joka painottaa henkilökohtaisen tunneviestinnän ja kokemuksellisuuden merkitystä yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Tunteet ja kokemukset ovat tärkeitä, kun etsitään ja tutkitaan epäkohtia ja pyritään sorvaamaan parempia käytäntöjä. Ne ovat myös arvokkaita tietolähteitä yhteiskunnallisen keskustelun kysymyksenasettelujen kehittämiseksi. Mutta... tunneväittämät ovat yksilöllisiä ja rajallisia. Niiden taustalla on kokonaisen henkilöhistorian verran erilaisia kokemuksia, dispositioita, luonteenpiirteitä, sattumuksia ja ideologisia rakenteita.

Niiden arvo tietolähteenä on merkittävä, mutta myös hyvin rajoitettu, sillä yksilön tunnekokemuksen taustoja ei voi koskaan täysin johtaa jostakin tietystä syrjinnän tai epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta. Ihmiset reagoivat asioihin erilaisin tavoin ja esimerkiksi herkkä yksilö voi kokea normaalit vastoinkäymiset epäoikeudenmukaisuutena siinä missä vahvempi ei välitä osasta todellisiakaan syrjintärakenteita.

Tunteisiin ja kokemuksiin perustuvan retoriikan asettaminen yhteiskunnallisen argumentaation asemaan on matolaatikko, jonka avaaminen suistaa keskustelun henkilökohtaisen tason puljaamiseksi. Arvokonservatiivien tunneviestintä on perinteisesti perustunut siihen, että henkilökohtaiset inhon, ahdistuksen tai likaisuuden kokemukset käännetään yhteiskunnalliseksi retoriikaksi. Näin homoudesta, nuorten seksuaalisuudesta, tisseistä mainoksissa tai transsukupuolisuudesta saadaan tehtyä kansallista keskustelua vaativa huoli.

Sen sijaan, että ihmiset käsittelisivät omia tunnekokemuksiaan itse tai terapeuttiensa kanssa, ne nostetaan yhteiskunnalliselle agendalle. Todellinen asiakeskustelun tragedia on se, että liian moni myös hyväksyy ne keskusteluun politiikassa ja käytäntöjen luomisessa. Tutkijalle kokemukset ovat vinkki tärkeistä kysymyksenasetteluista, mutta käyttökelpoista tietoa asioista saadaan vasta kunnollisen tutkimisen, analyysin ja kriittisen keskustelun avulla.

Seksologian ja seksuaalipolitiikan aloilla on taistelu vuosikymmeniä siitä, että seksuaalisuutta ylipäätään voisi käsitellä tieteessä ja päätöksenteossa asiaperustaisesti ja analyyttisesti. Arvokonservatiivit ovat tietysti vastustaneet tätä henkeen ja vereen, koska heidän perstuntumansa mukaan heidän omat inhon ja ahdistuksen kokemuksensa ovat niin tärkeitä, että niitä pitäisi käsitellä myös eduskunnassa, yliopistoissa ja ministeriöissä.

Nyt samankaltaisia vaatimuksia esitetään progressiivisen aktivismin piiristä. Syrjintää kokeneiden ihmisten tunteet ja kokemukset halutaan painoin nostaa sellaisenaan argumenteiksi ilman että asiaa tarkasteltaisiin lainkaan analyyttisesti ja kriittisesti. Esimerkiksi seksuaalisen häirinnän tai vihapuheen määrittelemiseksi on esitetty oletetun uhrin tunnekokemuksen ensisijaisuutta ja kriittisen keskustelun vaientamiseksi on käytetty retoriikkaa kriittisen puheen loukkaavuudesta tai siitä että vaikeat puheenaiheet voivat laukaista traumakokemuksia.

Tällaiset lähestymistavat voivat olla perusteltuja joissakin tapauksissa auttamistyössä, suljetuissa keskusteluryhmissä, ryhmäterapiassa tai vastaavissa tilanteissa, mutta yhteiskunnallisessa keskustelussa tunneretoriikan hyväksyminen johtaa siihen, että vaatimus argumentaation yleistettävyydestä ja perustelemisesta rapautuu pahasti. Jos tunneretoriikka ja omaan kokemukseen pohjaaminen hyväksytään raiskauksen uhrien kokemuksista puhuvalle feministiaktivistille tai kulttuurisesta omimisesta paasaavalle blogistille, pitäisi samanlainen tunneretoriikka hyväksyä myös maahanmuutosta huolestuneelle nationalistille sekä feminismistä ahdistuville äijille.

Jos pilkataan persupoliitikon "näin nämä asiat koetaan" -lausahdusta, ei vastaavaa retoriikkaa voi käyttää omassa poliittisessa puheessa, vaikka se olisikin yritetty piilottaa taitavammin. Yhteiskunnallisen keskustelun säännöt ja argumentaation pätevyysperusteet eivät muutu yhtäkkiä suopeammaksi itselle rakkaiden aiheiden kohdalla. Tunteisiin vetoaminen poliittisessa vaikuttamisessa eli patetia on sitä itseään tuli se sitten miltä poliittiselta laidalta tahansa. Asiakeskustelussa ei ole sijaa soraäänien vaientamiselle tunneretoriikalla.

Omalla lempialallani, seksuaalipolitiikassa, on surullista, että arvokonservatiivien puhdasoppisuutta vaaliva retoriikka on omittu myös progressiivisten aktivistien käyttöön. Minulle ideologisen puhtauden vaatiminen ajattelussa aiheuttaa näppylöitä, vaikka se tulisi omilta aatteellisilta liittolaisilta. Paska ei haise sen paremmalta, vaikka olisi kuinka oikealla asialla.