Laittomat potkut seksibloggaajalle

Olen usein arvostellut amerikkalaista seksihysteriaa ja seksin skandalisoimista. Taustalla on ollut tunne siitä, että Suomessa asiat olisivat jotenkin paremmalla tolalla. Tämä on ollut kaiketi hyväuskoista isänmaallisuutta, jossa oma maa ja kulttuuri näyttäytyvät jollakin perustavammalla tavalla viisampina kuin kaukaiset seksihysteerikot. Valitettavasti asia on toisin.

Viimeisin seksihysterian uhri on City.fi:n seksibloggaaja Melissa Mäntylä, joka sai kenkää lastenhoitajan paikalta päiväkodista. Syynä on lehden mukaan se, että joku päiväkotilasten vanhemmista louhahti tajuttuaan, että lastenhoitaja juttelee avoimesti seksistä verkossa.

Aiemmin esimerkiksi Ilkka Kanervan ja Milla Jaakkolan tapauksissa seksihysteriaan pohjautunut ajojahti on johtanut heidän kannaltaan vakaviin seurauksiin. Myös muita politiikassa toimivia henkilöitä on ahdisteltu heidän seksi- tai ihmissuhteidensa vuoksi. Tämä on trendi, jonka toivoisin hiipuvan, mutta valitettavasti siltä ei näytä.

Mäntylän tapaus herättää kysymyksen siitä, millä tavoin seksibloggaaminen olisi este lastenhoitajan työlle? Tapauksessa erottamisen perusteeksi oli kerrottu nimenomaan blogi, ei esimerkiksi Mäntylän hillitön käytös työssään. Työn ulkopuolella käydyn blogikeskustelun ei pitäisi vaikuttaa työkelpoisuuteen mitenkään, eikä blogikirjoittelu ole laillinen irtisanomisperuste, ellei blogissa herjata työnantajaa tms.

Päiväkotilapsen vanhemman ilmaisema närkästys on seksuaalikielteisyyttä puhtaimmillaan. Valitettavasti tässä tapauksessa perusteeton seksiangsti sai vastakaikua päiväkodin johdossa. On mielivaltaista ja alhaista viedä toiselta työ omien ennakkoluulojen takia. Jos tällaiset omiin arvoihin liittyvät sattumanvaraiset irtisanomisperusteet kelpuutetaan, niin kuka tahansa voi olla seuraavaksi vasaran alla - ihmisillä kun on kaikenlaisia arveluttavia harrasteita, jotkut kun ovat esimerkiksi kokoomuslaisia, tanhun harrastajia tai kristittyjä...

Seksillä on yhä joihinkin ihmisiin niin maaginen vaikutus, että se riittää sokaisemaan heidän arviointikykynsä kokonaan. Tässä tapauksessa seksuaalisuuden ilmaiseminen tekstuaalisesti valittajan ja päiväkodin johtajan arvojen vastaisella tavalla riitti tahriintumiseen, joka hyökyi täysin Mäntylän ammatillisen pätevyyden tai muiden ominaisuuksien ylitse. Tämän johdosta hänen perusoikeutensa sivuutettiin tuosta vain.

Tällainen on hämmästyttävän primitiivistä ajattelua. Päiväkodin johtajan päätös edustaa suorastaan fasistista ajattelua, jossa oman arvoviitekehyksen turvin voidaan sortaa toisia ihmisiä, jos he ovat toimineet "väärällä" tavalla suhteessa arvioijan omiin käsityksiin. Tällä ajatusrakenteella on iljettävä kytkentä vakavampiin viharikoksiin, jotka noudattavat taustallaan aivan samanlaista logiikkaa: poikkeaminen ryhmän normeista oikeuttaa yksilön perusoikeuksien polkemisen, jopa väkivallan.

Mäntylä kertoo jutussa ajaneensa hiuksensa kiukustuneena saamastaan kohtelusta. Tarkemmin ajatellen päiväkodin johtajan ja valittajan pitäisi ajella päänsä (ja pukeutua pilottitakkiin), jotta heidät tunnistettaisiin fasisteiksi, joita he salaa ovat.

Naisvihaa ja nirsoilua

"Naisten seksuaalisen itsemääräämisoikeudesta käyty keskustelu on käännetty jo niin, että se on miehiin kohdistuvaa sortoa", sanoo tuomiopäivän profeetta Arto Jokinen. Hän on TANE:ssa vaikuttava miestutkija, joka esiintyi YleX:n Etusivu-ohjelmassa keskustelemassa naisvihasta.

Vaikka Arto toteaakin keskustelun pirstaloituneen ja polarisoituneen, hän uskoo silti naisvihan olevan nousussa 2000-luvulla. Itse olen toista mieltä. Tasa-arvon ja liberaalin seksuaalikulttuurin voittokulku jatkuu nuorempien sukupolvien myötä, mutta uuskonservatiivit ovat saaneet rivinsä koottua ja ovat aiempaa äänekkäämpiä.

Uuskonservatismin nousussa erilaiset internetyhteisöt ovat avainasemassa. Samanmielisten keskustelukerhot vahvistavat änkyräasenteita ja internet tarjoaa niille julkaisukanavia suoraan kotisohvilta eetteriin. Kotimaan keltaisen lehdistön skandaalinhakuisuus ja sosiaalisen median kauhistelupiirit tekevät yhden takahikiän änkyrän aivopieruista kansallisen keskustelunaiheen.

Ei nykyinen asenneilmapiiri silti ongelmaton ole. Tasa-arvoinen ja vapaa yhteiskunta ei ole itsestäänselvyys, vaan sitä pitää aktiivisesti puolustaa kurjistajia ja vallanhamuajia vastaan. Hyvän puolustaminen ei kuitenkaan ole aina niin yksinkertaista kuin toivoisi. Miten erottaa aito miesten ongelmien setviminen naisvihamielisestä änkyröinnistä tai aito maahanmuuttokriittinen keskustelu rasistisesta roskasta? Joskus ero on hiuksenhieno ja toisinaan vastapuoli sekoittaa tahallaan asiat keskustelun vaikeuttamiseksi.

Hyvä esimerkki ongelmasta on radiokeskustelussa esiin noussut aihe miesten vaikeuksista löytää kumppania. Karkeimmillaan ongelman on esitetty johtuvan naisten nirsoilusta, mutta Arto kertoo säihkyvässä sotisovassaan asian olevan toisin: naisten seksuaalista itsemääräämisoikeutta ei voi kutsua nirsoiluksi. 

On aivan totta, että yksisilmäinen syyllistäminen on turhaa, sillä monimutkaisissa ihmissuhdekysymyksissä selitykset ja ratkaisut eivät löydy sormella osoittamalla. Seksuaalinen itsemääräämisoikeus on tietysti koko kysymyksen taustalla. Kenenkään ei ole pakko solmia suhteita, jos ei halua.

Asian käsittely jää kuitenkin hyvin vajavaiseksi, sillä sukupuolentutkijana Arton pitäisi kyllä ymmärtää rakenteellisten kulttuuristen ja sosiaalisten tekijöiden vaikutukset asioihin. Kumppanin löytäminen ei ole pelkästään autonomisten yksilöiden rationaalista päätöksentekoa, vaan siihen vaikuttavat suuresti vallitsevat käsitykset ihmissuhteista, median ja vertaisryhmän esimerkit sekä kohtaamistilanteisiin liittyvät normit.

Sosiologisen tutkimuksen näkökulmasta voi olla ihan hyvin niin, että hypoteesi "naisten kovat kriteerit parinvalinnassa tuottavat paineita miehille" osoittautuu perustelluksi - kyseessä on sama asia kuin tahdittomasti esitetyssä "nirsoilussa". Voi myös olla, että kyse on monimutkaisemmista vaikutussuhteista tai pelkästään siitä, että kumppanin valinnan kriteerit ovat ylipäätään koventuneet. (Yksi keskustelunavaus tällä)

Seksuaalinen itsemäärääminen toteutuu kultturisessa ympäristössä sosiaalisen verkoston vaikutuspiirissä. Tarkkaan ottaen itsemäärämisoikeus ja nirsoilu eivät ole mitenkään toisilleen vastakkaisia asioita. Itsemääräminen mahdollistaa nirsoilun. On sitten täysin eri asia, nirsoilevatko naiset todella, vai onko kyse jostakin muusta. 

Kumppanin löytäminen on kuitenkin niin keskeinen elämään vaikuttava tekijä ja onnistuessaan merkittävä onnellisuuden lähde, että ei ole yllättävää valintakriteerien olevan korkealla sukupuolesta riippumatta. Jos parinvalinnan kovuus kuitenkin aiheuttaa kohtuuttomia paineita ja kärsimystä, ehkä asiaan olisi hyvä jotenkin puuttua, vaikkapa ihmissuhdekasvatuksella?