Pelkoa ja inhoa pariutumismarkkinoilla

Osuin lyhyen ajan sisään pariin nettideittailusta kertovaan blogitekstiin. Toinen on Henry Laasasen ja toinen itselleni ennestään tuntemattoman Armidan. Armidan teksti kommentoi Henryä mielestäni kiinnostavalla ja aihepiiriin nähden harvinaisen asiallisella tavalla.

Molemmat kirjoittajat tekevät hyviä huomioita deittailun kipupisteistä. Sen sijaan, että ongelmille tarvitsisi etsiä syypäitä, olen kiinnostunut niistä rakenteista, jotka tekevät deittailusta vaikeaa. Keskeisenä ongelmana tuntuu olevan kiusallinen ohipuhumisen kulttuuri seksin merkityksen suhteen.

Vallitsevan dilemman voisi muotoilla [disclaimer on] keskimääräisiä toimintatapoja kuvaavia heteroseksuaalisia stereotyyppejä hyödyntäen [disclaimer off] seuraavalla tavalla.

Vaikka sekä mies että nainen haluaisivat seksiä, kumpikaan ei voi ilmaista sitä avoimesti. Naisten parinvalintakulttuurissa suora seksistä puhuminen tai seksuaalisen halun ilmaiseminen miehen suunnalta toimii miltei täydellisenä nou nou -signaalina sekä tutkimusten että lukuisien todistusten mukaan (sukupuolesta riippumatta). 

Rautalangasta: Jos mies lähestyy seksi edellä, nainen antaa välittömästi pakit. Nainen puolestaan ei voi puhua seksistä suoraan, koska se olisi lutkamaista ja antaisi miehelle luvan puhua seksistä. Mikä tähän asetelmaan lienee syynä, on pidemmän pohdiskelun aihe, enkä tohdi mennä siihen tällä kertaa.

Naisten seksiaversio, portinvartijan rooli sekä miesten vonkapaine ja aloitevelvollisuus tuottavat tilanteen, jossa monet miehet ryhtyvät pelaamaan naisia miellyttääkseen fasadipeliä, jossa esitetään kiinnostavaa, flirttaillaan, leperrellään ja vongataan. Peli tuottaa joskus onnistumisia, mutta usein ainoastaan valehtelua, vääriä odotuksia ja pettymyksiä kaikille osapuolille. 

Rasittava vonkakulttuuri jatkuu niin pitkään kuin miehen aloitteenteon ja naisen päätöksenteon välinen dynamiikka säilyy yhtä hankalana kuin se nykyisin on. Fasadipelin suurin ongelma on se, että sen tuottamista vaikeuksista ja vääristymistä huolimatta, se on yhä miltei välttämätön osa sekä nettideittailua että kuppiloissa tehtäviä lähestymisiä. Ilman fasadia mies on joko liian tylsä tai liian suora saadakseen vastakaikua.

Naisia on turha arvostella siitä, että he etsivät kumppania, joka erottuu joukosta edukseen. Tottahan toki kiinnostavuus, jännittävyys jne. ovat tavoiteltavia asioita kumppanissa. Ongelmana on kuitenkin se, että toisen todellinen kiinnostavuus ei välttämättä paljastu lainkaan ilman syvällisempää tutustumista.

Kuppiloissa todellista kiinnostavuutta merkittävämmäksi nousee taito esittää kiinnostavaa. Internetissä puolestaan kirjoitustaito ja kärsivällisyys persoonallisten kirjeiden kirjoitteluun nousee vastaavaan rooliin.

Olen lopulta Henryn (ja Armidan) kanssa samalla linjalla siinä, että deittailuhässäkkä helpottuisi huomattavasti, jos naiset antaisivat jouhevammin mahdollisuuden erilaisille ihmisille, vaikka ensivaikutelma ei veisikään jalkoja alta. Tutustuminen kannattaa aina - jos ei muuten, niin ainakin oppimiskokemuksena siitä, millainen deittiseura ei sovi itselle.

Miesten ongelmina lienevät liika yrittäminen, esittäminen ja seksikeskeisyys. Vaikka kuinka olisikin "pähkinät sinisinä" puutteesta, voisi olla hedelmällisempää keskittyä etsimään omalla persoonallaan sellaista kumppania, joka oikeasti kiinnostaa. Massapostittaminen on hyvä esimerkki liiasta yrittämisestä. Ehkä lyhytkin, mutta rehellinen ja persoonallinen viesti olisi parempi toimintatapa. 

Onneksi yllä kuvailtuihin hankaluuksiin on myös toisinajattelijan ratkaisumalleja. Seksimyönteisen kulttuurin edistäminen ja lutkamaisuuden ylistäminen voivat viedä ajattelun ja toiminnan kokonaan uudenlaisille urille. Kun avointa seksipuhetta suositaan yleisesti, eikä tulkita joko pillun vonkaamiseksi tai luvan antamiseksi kähminnälle tms., voidaan päästä tilanteeseen, jossa paria etsivät voivat puhua haluistaan ja toiveistaan avoimesti. Nykyisin tällainen asennoituminen on yleistä vain melko pienten alakulttuurien keskuudessa. Toivotaan, että asenne yleistyy!

Häpiä

Katsoin äskettäin ohjaaja Steve McQueenin elokuvan Shame. Se on harvinaisen hyvin tehty elokuva, joka kuvaa yksilön ongelmallista suhdetta seksiin. Lajityyppinhän liittyy tavallisesti joko moralisointi tai kieli poskessa, mutta tässä elokuvassa ei onneksi ollut kumpaakaan.

Shame sanoitetaan Hesarin arviossa seksiaddiktiota kuvaavaksi elokuvaksi. No, kuvaahan se sitäkin, mutta myös paljon muuta. Olisi yksinkertaistavaa lukea päähenkilönä olevan miehen ongelmat vain seksiriippuvuudesta johtuviksi. Keskeiseksi aiheeksi elokuvassa nouseekin päähenkilön sisko, joka häilyy sekoilun ja itsetuhon välillä. Ei ihme, jos hänen saapumisensa kuvioihin sekoittaa miehen herkän elämänrytmin.

Seksologin silmien läpi katsottuna elokuvassa on kiinnostavaa sen erinomainen kuvaus seksiriippuvuudesta. Seksin keskeisyys päähenkilön elämässä ei ole ongelma, eikä elokuva siitä ongelmaa tee. Kun kaikki on vielä kunnossa, näyttää elo aika stereotyyppiseltä sinkkumiehen elämältä.

Kun elämänrytmi horjahtaa paikoiltaan siskon yllätysvisiitin vuoksi, seksiriippuvuus nousee esille. Päähenkilöä koetteleva henkinen paine ja nurkissa majaileva sisko ajaa hänet kierteenomaiseen käytökseen, jossa hän pyrkii purkamaan painetta seksillä riskeistä ja haasteista piittaamatta. Tilanne purkautuu kun seksiä ja turpasaunaa sisältävä yö on päätöksessä.

Elokuva kuvaa riippuvuutta hyvin juuri siksi, että se ei pyri moralisoimaan päähenkilön seksielämää tai yksittäisiä valintoja. Esimerkiksi maksullista seksiä kuvataan elokuvassa neutraalisti tai jopa positiivisella tavalla. Ongelma sijaitsee päähenkilön korvien välissä. Hänen oma ahdistuksen ja tyydytyksen kehänsä tekee seksistä ongelman - siskon sekoiluakaan unohtamatta.

Häpeä elokuvan nimessä on mielenkiintoinen valinta, sillä päähenkilö on seksuaalisuudessaan varsin häpeämätön. Ehkä häpeä kuvastaakin enemmän suhdetta siskoon ja toimii laukaisevana voimana tapahtumille. Toisaalta taas voisi ajatella häpeän viittaavan seksuaalisuutta yleisesti piinaavaan tuhoisaan häpeämekanismiin, joka monissa meissä kasvatuksen sivutuotteena asustaa.

Nimi on oikeastaan hyvä myös siksi, että se vihjaa moralistiseen näkökulmaan. Nimen ja katsomiskokemuksen välille syntyy herkullinen jännite, kun oivaltaa, että häpeä ja sen puute ovat tapahtumissa mukana  monimutkaisina ja hienovaraisina vaikutussuhteina. Monitahoisuus tekee oikeutta aiheelle.

Elokuvan käsikirjoittajalla on vaihteeksi taustatiedot ja kohtuu hallussa, mikä on yllätys aiheen vaikeuden huomioiden. Täytyy myöntää, että elokuvan katsominen on paljon mukavampaa, kun ei tarvitse hävetä tekijöiden puolesta ja vajota yhä syvemmälle elokuvateatterin pornonpunaisiin istuimiin...