Rakkauden tragedia

Jos rakkaus on ihmisten välisistä siteistä suurin ja arvostetuin, niin miksi valtaosassa ihmissuhteista toisen vapauden rajoittaminen merkitsee lopulta enemmän kuin rakkauden säilyminen? Onko kyse tekopyhyydestä, itsepetoksesta vai vallanhalusta - vai kaikista yhdessä?

Uskollisuuden vaatimus rakkaussuhteessa on outo paradoksi. Valtaosa ihmisistä nostaa rakkauden jalustalle, mutta halu kontrolloida kumppanin tekemisiä ohittaa käytännössä rakkauden mennen tullen. Joissakin tapauksessa kontrolli saa aivan naurettavia mittasuhteita, kun yhteisen arjen järjestämisestä tulee taistelutanner.

Kliseiksi muodostuneet taistelut sukkien sijoituspaikasta ja wc-kannen asennosta ovat vain pieni raapaisu siihen raadolliseen vallankäytön maailmaan, joka suhteissa voi ajoittain vallita. Vaikka arki sujuisikin mallikkaasti, vallanhalu iskee päälle viimeistään seksuaalisista haluista ja tunteista puhuttaessa.

Jos oma kumppani alkaakin vilkuilla toista, niin rakkaus jää nopeasti toissijaiseksi asiaksi kun seksuaalisuuden omistusoikeudesta ryhdytään keittämään kriisiä. Toinen kriisin paikka on parisuhteelle korvamerkittyjen tunteiden ilmaiseminen sen ulkopuolelle. Toisilla kontrollimoodin laukaisijaksi riittävät pelkät vilkaisut väärään suuntaan, toiset tarvitsevat raskauttavaa todistusaineistoa.

Eksklusiivisen eli poissulkevan parisuhteen paradoksaalinen tilanne on siinä, että ihmisen seksuaaliset ja emotionaaliset taipumukset eivät ole ekslusiivisia - eivät biologisesti eivätkä kulttuurisesti. Kaikissa kulttuureissa, joissa monogamiaa esiintyy, on myös vahvoja kulttuurisia rakenteita, joilla monogamista normistoa kierretään. Ihmiset siis toteuttavat seksuaalista ja emotionaalista vaihtelunhaluaan jopa kuoleman uhalla kaikista synkimmissäkin sortoyhteisöissä, kuten esimerkiksi nyky-Iranissa.

Kumppanin tekemisten vartioiminen, sanktioiminen ja kriisiyttäminen tuntuvat olevan seksin ja tunne-elämän suhteen valtavan paljon suurempia asioita kuin keskinäinen rakkaus. Pitäisikö nykyään palata rehellisyyden nimissä vanhaan Levi-Straussin määritelmään, jonka mukaisesti parisuhde tarkoittaisi "puolisoiden yksityisoikeutta toistensa seksuaalisuuteen"?

Tällöin parisuhteissa vallitseva vallankäyttö, kiristys ja keskinäinen kauhun tasapaino tulisi selkeästi sanoitetuksi. Samalla rakkaudesta puhumisen voisi jättää niille, jotka ovat valmiita rakastamaan toisia ilman vallankäyttöä, omistamista ja kahleita.

Bjarnen aivoliito

Ilmeisesti helle on ollut ihmisille liikaa, sillä keskustelu avioliittolaista on päässyt salakavalasti kuumenemaan kesälomien aikana. Tulevista vaaleista povattiin kiinnostavia juuri tämän asian takia, mutta kieroimman kortin käyttivätkin tutkapari Kallis & Huovinen!

Uhkailu ja kiristys ovat tyypillisiä kasvatuksen ja politiikan keinoja. Uhkaus siitä, että kirkko luopuisi vihkimisoikeudestaan on kuitenkin siitä lystikäs, että monet uskonnottomat ja seksuaalivähemmistöjen edustajat ovat toivoneet moista muutosta jo vuosia.

Tietenkin uhkauksen kohderyhmä on ne kansalaiset, jotka eivät muuten seuraa keskustelua, mutta säikähtävät että eikö kirkkohäitä enää saakaan järjestää. Kauheaa kun ne homot vievät meiltä meidän oikeudet...

Vihkimisoikeudessa ei kuitenkaan ole kysymys hääseremonioista, vaan juridisesta toimesta, jolla uusi siviilisääty merkitään väestörekisteriin. Uhkaus on siis varsinaisesti tyhjä. On lopulta ihan sama, mikä viranomainen viralliset merkinnät tekee. Kirkko voi järjestää rituaalejaan ihan samaan tapaan vaikka sillä ei viranomaisen toimivaltaa olisikaan.

Koko avioliittolain yksi keskeinen ongelma on siinä, että vain tietyillä uskonnollisilla yhteisöillä on ollut historiallinen etuoikeus vihkimisten järjestäjänä. Tämä etuoikeus on jättänyt muut uskonnolliset järjestöt ja maalliset toimijat epätasapuoliseen asemaan. Toinen ongelma on tietysti avioliittolain sitominen sukupuoleen, mikä myös perustuu uskonnollisiin käsityksiin.

Ratkaisuja pohtiessa on hyvä kysyä, mikä tarkoitus on sillä, että valtio ylipäätään puuttuu yksilöiden välisiin henkilökohtaisiin sitoumuksiin säätelemällä avioliiton muotoa. Usein esitetty peruste on perheiden ja lasten aseman tukeminen antamalla avioliitossa oleville erilaisia etuja ja oikeuksia.

Tämä peruste ei kuitenkaan riitä selittämään sitä, miksi avioliittolaki on sukupuoleen sidottu tai rajoitettu pelkästään kahden ihmisen välille. Lapsen etuja määrittelee tehokkaasti huoltajuuteen ja lasten suojeluun liittyvät lait, joten valtiolla on ollut jokin intressi myös myös parisuhteen muodon säätelemiselle.

Yksi selitys on ilman muuta se, että avioliitto nykymuodossaan on historiallinen jäänne ajasta, jolloin liitot solmittiin ikuisiksi jumalan kiiluvan silmän alla seurakunnan toimittaessa moraalinvartijan virkaa.

Tässä valossa koko laki olisikin syytä laittaa tiukkaan syyniin ja pohtia, millä tavoin oikeudenmukainen ja liberaali yhteiskunta voi lainsäädännöllä yksilöiden välisiin ihmissuhteisiin puuttua, ja millä perusteilla tietyt suhteet nauttivat valtion tarjoamia etuja ja oikeuksia, mutta toiset eivät.