Seksimessu

Kaikesta rukoilustani huolimatta kirkko ei vieläkään ole ryhtynyt järjestämään metallimessujen sun muiden rinnalla seksimessua topless-pappeineen. Päätin korjata turhautumisen aiheuttamaa vitutustani käymällä useamman vuoden tauon jälkeen Sexhibition-messuilla kuuntelemassa kaupallisen seksin ilosanomaa.

Messut olivat tässä ajassa kokeneet kasvojenkohotuksen. Erityisesti päälavan lavastus ja valot tekivät visuaalisesta elämyksestä messevän. Tai siis tekisivät, jos lavalla tapahtuisi jotakin erityisen kiinnostavaa...

Tekniikan kehittyessä eroottisen esiintymisen rintamalla ei tunnu tapahtuvan kehitystä. Liekö syypäänä alan heikko arvostus, vai yleisön matalaotsaiset odotukset? Esitysten koreografiat, puvut ja dramaturgiat kierrättivät vanhoja teemoja tylsistymisen uhallakin. Spektaakkeliksi näyttävät riittävän tissit, pimpit, vatsalihakset ja (feikki)kyrvät.

Pyrin kuitenkin progressiivisuuteen erotiikan katselijana. Nykyajan medialukutaitoisen eläytyvän viihdemoniosaajan nimittäin tulee kyetä tarvittaessa säätämään vasteensa viihteen kanssa samalle taajuudelle. Jotta strippaamisesta sen nykyisessä muodossaan voi nauttia, kriittinen taidepornon katsoja pitää jättää narikkaan. Ilo syntyy lapsenomaisesta ihmetyksestä inhimillisen suuruuden äärellä: "Tissit, aah!"

Parasta messuilla on lopulta itse yleisö. Joukkoon mahtuu kaikenlaista väkeä känniääliöistä korrektiin vanhempaan pariskuntaan, joka etsii merikapteenin pukua seksileikkeihinsä. Ihmisten erilaisuuden ihmettely ja ihastelu seksin ilosanoman äärellä on lähes uskonnollinen kokemus!

Se Oikea

"Jos minulla ei olisi sinua... olisi minulla luultavasti joku muu."

Tim Minchinin laulu kertoo kaiken oleellisen kohtalouskosta Siihen Oikeaan. Kuinka moni löytääkään täydellisen kumppanin vain huomatakseen viikon, kuukauden tai kolmen vuoden jälkeen, että hän ei ollutkaan täydellinen.

"Meidät on luotu toisillemme."
"Rakkautemme on ikuista."
"En tule koskaan rakastamaan ketään muuta."

Mikä vähäjärkisyys laittaa ihmiset sanomaan näitä absurdeja valheita? "Rakkaus on sokea, rakkaus on hulluutta", sanovat sananlaskut ja tässä mielessä ovat aivan oikeassa. Vallitsevat rakkauskäsitykset vaikuttavat olevan harhaisia ja suuruudenhulluja.

Onko hän Se Oikea? Varmuus saadaan vasta kun suhde päättyy. Ei ollut hänkään. Kielteinen varmuus on helppo saada. Ainoa tapa saada myönteinen varmuus on kuolla. Postuumisti voidaan todeta suhteen onnellisuus pitävästi. Senkin voi vain kuoleva itse oivaltaa viime hetkillään. Jälkipolvet kun eivät voi tietää totuutta kahden henkilön välisistä asioista. Kuinka monta kertaa ulkoapäin täydelliseksi luultu suhde onkaan päättynyt katastrofiin.

Tämä kirjoitus saattaa vaikuttaa ahdistavan kielteiseltä, suorastaan antiromanttiselta ja rakkauden vastaiselta. Rakkauden vastustaminen olisi kieltämättä ajatuksena herkullinen, todellista vastavirtaan uimista.

Silti olen romantikko. Minusta maailman kauneus on nähtävissä tässä ja nyt. Sen havaitsemiseksi ei tarvita mystiikkaa, uskontoa, kohtalouskoa tai mitään muutakaan ylimääräistä. Samoin on rakkauden kohdalla. Mihin tarvitaan tekosyvällistä jokeltelua ikuisuudesta, kun kaikki todella tärkeä on nyt ja välittömässä tulevaisuudessa.

Myyttiset rakkauskäsitykset ovat olennainen osa alituisessa kriisissä olevaa parisuhdeparadigmaa. Rakkauden nähdään usein olevan kussakin suhteessa kohtalonomainen ja salaperäinen voima, joka yhdistää Ne Oikeat toisiinsa. Rakkaususkonto pitää välttämättömänä ja väistämättömänä elämänkatsomusta, joka on vain yksi vaihtoehtoinen tapa elää.

Huvittavinta on kohtalouskoisten monogaamikkojen päätyminen sarjamonogamiaan ilman että he itse huomaavat sisäistä ristiriitaansa. Monet hakkaavat päätänsä seinään etsiessään jokaisesta suhteestaan Sitä Oikeaa ymmärtämättä, että todellinen ongelma saattaisikin olla heidän uskomuksissaan ja toimintatavoissaan.

Tim Minchin osuu totuuteen lakonisen syvälliseen tapaansa:
"Olet yksi miljoonasta, sitä ei voisi ostaa millään hinnalla! Toisaalta joku 999999:stä muusta mahdollisuudesta voisi tilastollisesti ajatellen olla yhtä kiva..."